Tällä hetkellä sisälläni on kauheasti ristiriitaisia tunteita, ja negatiiviset ajatukset poikaystävästäni. Toisinaan mietin kaikkia mahtavia yhteisiä hetkiä ja tunnen syvää ikävää häntä kohtaan. Toisinaan taas ajattelen kaikki negatiivisia puolia hänessä; kaikkia loukkauksia ja pettymyksen tunteita, joita olen kokenut. Ehkä pelkään jotain, sillä ajoittain olen etukäteen katkera siitä, että samalla kun sitoudun, menetän jotain, lähinnä kai sellaista, kuin mainetta ja kunniaa. Olen kai niin kunnianhimoinen, etten haluaisi rakkauden rajoittavan opiskelua, työtä tai jotain noihin liittyvää. Kuitenkaan en olisi onnellinen ilman vakituista seurustelusuhdetta, uskon niin.

Pakko myöntää, että tällä hetkellä tunnen näin. En voi olla täysin tyytyväinen tähän asti kestäneeseen seurusteluumme. Kyllä ihminen voi olla aina onnellinen! Ehkä käsitykseni onnesta on jotain muuta kuin useimpien muiden, ja siitä johtuu uskomukseni onnellisuudesta. Poikaystäväni ei usko ainaiseen onneen. Ei hän ole sitä minulle sanonut, emmekä ole edes keskustelleet asiasta näillä käsitteillä. Tietyissä olosuhteissa olen jatkuvasti tyytyväinen, siis onnellinen. Poikaystäväni onnellisuus tai tyytyväisyys tai hyvänolontunne vaatii monesti paljon enemmän. Hän purkaa epämiellyttävät tunteensa usein minuun, ja sellaisella tavalla, että loukkaannun. Ja onnen tunne, joka muuten ei ole mitään erikoista, katoaa. Vähän kuin sisäinen tasapainoni järkkyisi.

Olen vähitellen oppinut hyväksymään nuo hänen ikävät tunteensa, ja poikaystäväni on varmaankin oppinut jonkin verran hillitsemään itseään. Hyväksymiseni ei välttämättä ole hyväksi. Hän siirtää tyytymättömyyden tunteensa minun kannettavakseni. Hyväksymiseni tapahtuu luultavasti niin, että tukahdutan omat pahat ja ikävät tunteeni, ja ne jäävät sitten kytemään jonnekin sisälleni. Alan tuntea salakatkeruutta poikaystävääni kohtaan. Ja alan ajatella häntä jotenkin alempana verrattuna itseeni: tyyliin "pystyinpähän pitämään suuni kiinni hänen loukkauksestaan huolimatta". Luulen, että en pysty olemaan onnellinen eli tasapainoinen ilman avoimuutta ja pienimpienkin pahanolontunteiden julkista purkamista, joko itkien tai syytellen, tunteen laadusta riippuen. Uskon pohjimmiltani tuntevani itseni aika hyvin. Usein en kuitenkaan heti ymmärrä tunteitani; sitä, mitä haluan, mistä tietty olo johtuu, miksi haluan jotain ja niin edelleen. Lopulta useimmiten kuitenkin tajuan tilanteen, ja silloin minulle tulee jännä, turvallinen olo. Sellainen kotoisa.

Joskus pelkään sitä, että käsittelen asioita järkyttävän subjektiivisesti. Ne pelon tunteet aiheuttavat turvattomuutta ja ahdistusta. Kai se on myös jotain pelkoa siitä, että kadottaa siteen itsensä ja eettisesti oikeudenmukaisen todellisuuden välillä. Ja ehkä se on kasvojen menetyksen pelkoakin, sitä, että huomaa itsekin myöhemmin olleensa väärässä.

Pelkään myös omaa joustamattomuuttani. Haluaisin pystyä olemaan oudommissakin olosuhteissa tyytyväinen. Samoin pelkään poikaystäväni joustamattomuutta. Olemme molemmat itsepäisiä. Mutta luulen, että hän ajattelee minun olevan häntä paljon itsepäisempi.