Minua huvittaa nuo edelliset kirjoitukseni. Olenko todellakin noin lapsellinen!? Minusta tuntuu, että muutun koko ajan syvällisemmäksi. Toivottavasti, sillä tämä maailma ei ole oikein kunnossa, ja se johtuu juuri siitä, että ihmiset ovat kaikki liian pinnallisia.

Minulla on hirveän kunnianhimoinen luonne ja kauhea tarve parantaa maailmaa. Aina joskus tulee sellainen itsevarma tunne, että tulen saamaan vielä jotain suurta aikaiseksi. Ehkä se johtuu siitä, että olen vielä hirveän naivi enkä ymmärrä, mikä voima kaikella pahalla maailmassa on. Toivottavasti en ole liian lapsellinen tuossa asiassa, sillä tämä maailma ja sen ihmiset tarvitsevat todellakin jotakin, joka laittaisi asiat järjestykseen, tärkeysjärjestykseen. Kukaan ei tiedä, mitä rakkaus on.  Vanhemmat eivät pysty tai ole pystyneet siitä opettamaan, koska heillekään ei ole opetettu, tai sitten oppi on kadotettu ajan muuttuessa. Pitää osata soveltaa aikaisemmin oppimaansa tähän aikaan.

Minua ärsyttää kaikki uskonnot tällä haavaa. Esimerkiksi kristinuskossa Jumala vaatii ihmisiä uskomaan häneen saadakseen pelastuksen ja iankaikkisen elämän. Se ei ole oikein. Kuinka ihminen voi uskoa juuri siihen, kun on tarjolla muitakin uskontoja mahdollisuuksina pelastukseen. Miten Jumala voisi tällaisen antaa tapahtua. Eivät nykymaailmaan syntyneet ihmiset voi osata suoraan turvautua johonkin kristinuskoon. Minua suoraan sanottuna mielettömästi ottaa päähän kaikki sellaiset puheet, että Jumala on antanut jokaiselle mahdollisuuden.

Ei se kyllä ole mahdollisuuden antamista, jos jollekulle ihmiselle annetaan kaksi tuhatta vuotta sitten mahdollisuus pelastua ja päästä taivaaseen ja samalla tavalla pitäisi vuonna 2012 syntyneen ihmisen noin vain tarinoiden perusteella sulattaa se, että Jeesus on Vapahtaja. Hah hah.

Jos Jumala antaisi mahdollisuuden, hänen pitäisi lähettää Jeesus sillä lailla, että kaikki näkisivät hänet ja saisivat sitten päättää, että uskoako vai eikö. Tässä tapauksessa jokainen olisi tasavertainen ja jokaisella olisi samat lähtökohdat uskonasioissa.

Entä sitten väite, että "Jumala ilmaisee läsnäolonsa meille henkilökohtaisesti" tai että "Jumala näkyy lähimmäisessämme". Minua kiukuttaa aivan mahdottomasti, kun ajattelenkin näitä asioita. Tai sitten uskossa olevien selitykset, että he ovat varmoja asiastaan. Kuka voi olla mistään täysin varma; se on psykopaattista!

Lapsenusko on kyllä helposti selitettävissä kumoon, sillä kai nyt kuka tahansa uskoisi siihen, mihin on lapsesta asti kasvatettu. Minäkin olisin sitä mieltä, että aurinko on sininen, jos minulle olisi niin jankattu läpi elämän. Olen puhunut koko ajan kristinuskosta, ja on olemassa vielä paljon hullumpiakin uskontoja, että joopa joo.

Sen kyllä myönnän, että uskovaiset ovat silti vähän lähempänä sitä, mitä meidän kaikkien tulisi olla. En osaa selittää, mitä tuolla tarkoitan. Toivotaan, että ajattelumaailmani kehittyisi, jotta pystyisin luomaan oman käsitykseni asioista. Niin ettei minun tarvitsisi ottaa välinpitämättömänä vastaan tietoa ja teoriaa tästä maailmasta. Haluan todellakin luoda oman maailmankuvani, enkä missään nimessä aio tyytyä kaikkiin vastauksiin, mitä minulle tarjotaan.

Tunnen itseni jotenkin vahvaksi tässä maailmassa kaikkien muiden keskellä, mutta kuitenkaan en pysty täysillä olemaan onnellinen. Sen takia, kun aina joku on surullinen tai masentunut. Minua pelottaa se, että ihmiset tulevat koko ajan vaan välinpitämättömämmiksi, eikä kukaan enää tosissaan osaa ottaa vastuuta toisesta ihmisestä. Ei osata välittää muista. Se on kamalaa, kun mikään ei ole tärkeää. Kai se on jonkinlaista elämän kunnioittamatta jättämistä ja arvostamatta jättämistä.

Miksi ihmiset ovat tällaisia. Tuntuu, että tärkeää on vain ylpeys ja minä itse. Ei siitä oikeasti ole mitään hyötyä, jos yrittää keinolla miläl hyvänsä tehdä itsestään jotain muka alistamatonta ja arvokkainta. Ulkonaisesti sitä voidaan kunnioittaa, mutta tosiasiassa siinä vaan tekee itsestään huonomman kuin mitä voisi olla.  Mutta ei kukaan enää osaa tai jos joku osaakin, niin ei uskalla, eikä parilla ihmisellä ole mitään mahdollisuuksia edes sanoa sitä ääneen, että minkälainen henkilö silloin itse asiassa on kyseessä. Nykymaailmassa ja -yhteiskunnassa arvostetaan aivan vääriä ja pahoja asioita.

Minulla on kehittymässä pikkuhiljaa mielikuva maailmankaikkeuden korkeimmasta voimasta, ja minusta tuntuu, että se on tavallaan ihminen itse. Itse sitä muovaa hyvät ja pahat ajatuksensa. En osaa sanoa vielä mitään kuoleman jälkeisestä elämästä. Sen tavallaan tiedän, että ihmisen ja eläimen pitää ottaa kaikki irti elämästä täällä maan päällä ja laittaa itsensä peliin.

Jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä sekä paha, on vaan eri asia, mikä puoli pääsee milloinkin vahvimmilleen. Tarkoitan korkeimmalla voimalla sitä, että kaikki ihmiset ovat tavallaan itsensä vallassa, mutta tämä itse on kuitenkin kaikki ihmiset yhdessä. Eli kaikilla on luonnetta ja persoonallisuutta ajatellen samat lähtökohdat. Minä tai sinä itse ei kokonaisuutena ole syypää tai ansioitunut siihen, mitä on tai tekee, vaan lopputulos on tämän yhden osan, kaikkien yhteisen itsen seuraus.

Olen nyt niin juuttunut näistä uskonnoista pohtimaan, että mainitsenpa vielä tässä, että minusta mikään sellainen uskonto ei ole oikea, jossa ei saa miettiä muita uskontoja tai pohtia oman uskonsa todellisuutta ja paikkaansa pitävyyttä. Usko on henkilökohtainen asia; ei voi vain yhtäkkiä alkaa uskovaiseksi tai liittyä johonkin uskonlahkoon. Uskoon kasvetaan: se on pohdinnan ja mietinnän tulos. Kaikki ihmiset ovat viisaita, jos he päästävät rohkeasti sen puolen itsestään esiin, ja uskoa ajatellen ihmisen pitää olla viisas. Tarkoitan, että valitessaan henkistä tai hengellistä elämäänsä ihmisen tulee tietää ja tuntea itseään paljon.