Alan vasta hiljan ymmärtää, mitä ihmisten erilaisuus todella tarkoittaa. Meillä on niin eri lähtökohdatkin. Lähtökohdat. Joka päivähän meillä on uudet lähtökohdat. Miten ja miksi toisilla on parempi ongelmanratkaisukyky kuin toisilla eli miksi toiset ovat tietoisempia itsestään kuin toiset?

Emme itse voi näin maallisesti ajatellen vaikuttaa siihen, mihin asemaan tai tilanteeseen synnymme. Ehkä päätämme sen siinä edellisessä elämässä, johon toiset uskovat. Tulemme tänne näkyvään yhä uudelleen ja uudelleen hiomaan heikkoja kohtiamme.

Minua vaivaa ajatus siitä, että loukkaamme toisiamme tietämättämme vielä silloin, kun olemme täydessä pimennossa eli hyvin kaukana itsestämme. Kun emme vielä ymmärrä sitä, kuinka erilaisia voimmekaan olla kunakin hetkenä. Esimerkiksi minä olen olettanut, että asiat sujuvat yhtä helposti myös muilta. Itse asiassa en ole koskaan tullut ajatelleeksi edes sitä, miksi monet sitten pyörittelevät mielessään mielestäni niin yksioikoisia ja merkityksettömiä asioita. En ole vaivautunut ajattelemaan edes sitä! Ja kuinka paljon tuskaa ja pahaa mieltä olen voinut sen takia tuottaa.

En pidä sanonnasta "parempi ihminen". Olen itsekin käyttänyt sitä nuorempana, kun en vielä sydämeni tasolla paljoakaan ymmärtänyt asioita. On mielenkiintoista, että tiedollisesti olen tajunnut jo vuosia sitten niin paljon. Kokemuksellisesti kaikki tulee jälkijunassa. Eli tarkoittaako tämä nyt sitä, että minkä pystymme mielessämme järkeilemään, sen pystymme myös sydämellämme tuntemaan. Ja kaikki (opit) tallentuvat vasta lopulta kokemuksen kautta.

Niin, parempi ihminen pitäisi kääntää pikemminkin esimerkiksi "lähempänä rakkautta, Jumalaa tai itseä". Eihän ihminen sinänsä ole koskaan itseä tai muita parempi tai huonompi. Niin sanotulla pahallakin on paikkansa. Teot joko sopivat aikaan tai tilanteeseen, tai sitten eivät; siitä syntyy pahuus tai hyvyys. Ehkä hyvää parempaa ei olekaan. 

Olen huomannut, että itsetuntemuksen kehittämiseen tarvitaan sekä seuraa että yksinoloa. Hiljentyminen ja yksinäisyys opettavat kuuntelemaan. Ihmisten kanssa kommunikointi on peilaamista ja itsensä katselemista. Kunpa saisinkin talletettua kaikki järkeilemäni vastaukset ja oivallukset aina lähimuistiin. Silloin jää pois samojen asioiden parissa painiskelu, jota saattaa huomaamattaan vuodesta toiseen tehdä.

Olen alkanut uskoa, että kaikessa elävässä ja olevassa on yksi laki. Elämässä on vain yksi ongelma ja yksi ratkaisu. Ne vaan esiintyvät niin monissa muodoissa, että saamme itsemme näkemään ne monimutkaisesti, moninkertaisina. Kaikki kiertää kehää. Kehässä alku ja loppu ovat peräkkäisiä havaintoja; janassa ne eivät koskaan saavuta toisiaan ja ovat kaukana toisistaan. Ääripäät ovat kehässä lähempänä toisiaan kuin kaikki niiden välillä. Uskon enemmän kehään kuin lineaarisuuteen.

Mieleeni tuli ajatus omasta itsestäni. Who am I? Yksinäisyys laittaa etsimään itseään entistää enemmän. Ja jo löydetyt totuudet muuttuvat kyseenalaisiksi. 

Ahdistaa jokin, mutten osaa tällä hetkellä paikallistaa, mikä. Ottaisipa joku minut nyt hoiviinsa ja halaisi, vaikka. Ei pidä jämähtää suremaan. Ehkä kaipaan jonkun ymmärrystä, läheisyyttä, vai mitä. Kaipaan luultavasti jotain syvällistä, henkistä sielujen sympatiaa.

Alan vähitellen rauhoittua alkuvuonna Englannissa vietetyn ajanjakson jälkeen. Lensin aika pintaliitoa koko ajan paitsi ihan viime hetkinä. Olen niin kiitollinen että sain tutustua uuteen ystävään! Häneltä sain niin paljon. "Dream big" ei saa koskaan unohtua minulta.

Olen huomannut, kuinka paljon minulla on vielä opittavaa tästä elämästä. Toisinaan puhun kai asioista, joista minulla ei todellisuudessa ole hajuakaan. Luultavasti. Uuden ystäväni seurassa tämän huomasin. Elämä pitää elää rehellisesti. Tarkoitan, että pitäisi ottaa selville, mitä itse rehellisesti on, haluaa, tuntee, ajattelee, rakastaa, vihaa, jne. Kuunnella itseään. Helppo sanoa, tekeminen on hieman monimutkaisempaa.

Olen peittänyt hirveästi tunteitani. Olosuhteiden pakosta. Ja muutenkin: en osaa vielä ilmaista vihan, pahanolon tunteitani. En tajua, että minullakin on oikeus siihen. Pitää uskaltaa kertoa totuus. Meni syteen tai saveen.  

Oloni on vähän sekava. En tiedän, huomaako poikaystäväni sitä, ihan sama. Häntä ei kiinnosta. Ainakaan niin paljon, että ottaisi asian puheeksi. Tämä syksy on ollut yhtä myllerrystä: uusi koulu, kaupunki, äidin sairastuminen ja kuolema, yhdessä asuminen poikaystäväni kanssa jne. 

Kaikkein kiehtovinta elämässäni on tällä hetkellä opiskelu ja nimenomaan pääaineopinnot. Tunnen kyllä ehdottomasti olevani oikealla alalla. Silti koko ajan kaihertaa se, että olenkohan tarpeeksi hyvä, ja hirveästi pitäisi muka koko ajan olla keräämässä  tietoa, että pärjäisi.

Tuntuu, etten uskalla kirjoittaa sanaakaan miettimättä, että rustaan typeriä kommentteja: itsestäänselvyyksiä ja yksinkertaisuuksia. Äidistä on niin arkaa kirjoittaa. Sitä on niin kipeän vaikea hyväksyä. En oikein tiedä, mitä ajatella kuolemasta. Luultavasti olen vielä liian herkässä tilassa analysoimaan ko. kysymystä. Jotenkin en pysty hahmottamaan kokonaisuutta. 

Ajatteleminenkin ahdistaa. Toivottavasti pystyn käsittelemään tuota aihetta hieman myöhemmin. Tilanne on jo siinäkin mielessä mielenkiintoinen, etten pysty muodostamaan edes minkäänlaista kehikkoa...mielessäni on vain tyhjiä ajatuksia.

Ihan kuin pakenisin jotain. Niin kai minä todellisuudessa teenkin. Täytynee yrittää kertoilla noista tuntemuksista silloin tällöin, etten sulkeutuisi ja lukkiutuisi aivan kokonaan. Haluanhan minä kuitenkin taas saavuttaa mielenrauhan.

Tällä hetkellä sisälläni on kauheasti ristiriitaisia tunteita, ja negatiiviset ajatukset poikaystävästäni. Toisinaan mietin kaikkia mahtavia yhteisiä hetkiä ja tunnen syvää ikävää häntä kohtaan. Toisinaan taas ajattelen kaikki negatiivisia puolia hänessä; kaikkia loukkauksia ja pettymyksen tunteita, joita olen kokenut. Ehkä pelkään jotain, sillä ajoittain olen etukäteen katkera siitä, että samalla kun sitoudun, menetän jotain, lähinnä kai sellaista, kuin mainetta ja kunniaa. Olen kai niin kunnianhimoinen, etten haluaisi rakkauden rajoittavan opiskelua, työtä tai jotain noihin liittyvää. Kuitenkaan en olisi onnellinen ilman vakituista seurustelusuhdetta, uskon niin.

Pakko myöntää, että tällä hetkellä tunnen näin. En voi olla täysin tyytyväinen tähän asti kestäneeseen seurusteluumme. Kyllä ihminen voi olla aina onnellinen! Ehkä käsitykseni onnesta on jotain muuta kuin useimpien muiden, ja siitä johtuu uskomukseni onnellisuudesta. Poikaystäväni ei usko ainaiseen onneen. Ei hän ole sitä minulle sanonut, emmekä ole edes keskustelleet asiasta näillä käsitteillä. Tietyissä olosuhteissa olen jatkuvasti tyytyväinen, siis onnellinen. Poikaystäväni onnellisuus tai tyytyväisyys tai hyvänolontunne vaatii monesti paljon enemmän. Hän purkaa epämiellyttävät tunteensa usein minuun, ja sellaisella tavalla, että loukkaannun. Ja onnen tunne, joka muuten ei ole mitään erikoista, katoaa. Vähän kuin sisäinen tasapainoni järkkyisi.

Olen vähitellen oppinut hyväksymään nuo hänen ikävät tunteensa, ja poikaystäväni on varmaankin oppinut jonkin verran hillitsemään itseään. Hyväksymiseni ei välttämättä ole hyväksi. Hän siirtää tyytymättömyyden tunteensa minun kannettavakseni. Hyväksymiseni tapahtuu luultavasti niin, että tukahdutan omat pahat ja ikävät tunteeni, ja ne jäävät sitten kytemään jonnekin sisälleni. Alan tuntea salakatkeruutta poikaystävääni kohtaan. Ja alan ajatella häntä jotenkin alempana verrattuna itseeni: tyyliin "pystyinpähän pitämään suuni kiinni hänen loukkauksestaan huolimatta". Luulen, että en pysty olemaan onnellinen eli tasapainoinen ilman avoimuutta ja pienimpienkin pahanolontunteiden julkista purkamista, joko itkien tai syytellen, tunteen laadusta riippuen. Uskon pohjimmiltani tuntevani itseni aika hyvin. Usein en kuitenkaan heti ymmärrä tunteitani; sitä, mitä haluan, mistä tietty olo johtuu, miksi haluan jotain ja niin edelleen. Lopulta useimmiten kuitenkin tajuan tilanteen, ja silloin minulle tulee jännä, turvallinen olo. Sellainen kotoisa.

Joskus pelkään sitä, että käsittelen asioita järkyttävän subjektiivisesti. Ne pelon tunteet aiheuttavat turvattomuutta ja ahdistusta. Kai se on myös jotain pelkoa siitä, että kadottaa siteen itsensä ja eettisesti oikeudenmukaisen todellisuuden välillä. Ja ehkä se on kasvojen menetyksen pelkoakin, sitä, että huomaa itsekin myöhemmin olleensa väärässä.

Pelkään myös omaa joustamattomuuttani. Haluaisin pystyä olemaan oudommissakin olosuhteissa tyytyväinen. Samoin pelkään poikaystäväni joustamattomuutta. Olemme molemmat itsepäisiä. Mutta luulen, että hän ajattelee minun olevan häntä paljon itsepäisempi.