Ennen olin paljon onnellisempi. Mistäköhän se johtuu, kuuluukohan se tähän ikään? En minä voi olla enää murrosikäinen, vai voinko?

Elämä on kauhean tyhjää. Ihmissuhteeni ovat aikalailla rapakunnossa. Ei ole enää ketään sellaista tuttua ja turvallista. Olen tosiaan yksinäinen. En osaa sitoutua mihinkään enkä liittyä kenenkään puolelle, mutta pakko kai se lienee joskus opetella. En tunne oloani kotoisaksi juuri kenenkään seurassa. Olenkohan erakkoluonne?

Miksi mikään ei tunnu enää niin hauskalta kuin ennen? Elämä on yhtä tasapaksua vääntämistä, eikä sen saisi olla. Pitäisi osata nauttia jokaisesta päivästä.

Minua pelottaa se, että tulen hirveän pinnalliseksi ja pelkästään omia etujaan ajattelevaksi teeskentelijäksi. Haluaisin niin kovasti saada aikaan jotain hyödyllistä monien ihmisten hyväksi. En tiedä onko minusta sellaiseen. Pitää aina pitää jalat maassa ja seisoa varpaillaan, ettei ryvety omaan paskaan.