Oloni on vähän sekava. En tiedän, huomaako poikaystäväni sitä, ihan sama. Häntä ei kiinnosta. Ainakaan niin paljon, että ottaisi asian puheeksi. Tämä syksy on ollut yhtä myllerrystä: uusi koulu, kaupunki, äidin sairastuminen ja kuolema, yhdessä asuminen poikaystäväni kanssa jne. 

Kaikkein kiehtovinta elämässäni on tällä hetkellä opiskelu ja nimenomaan pääaineopinnot. Tunnen kyllä ehdottomasti olevani oikealla alalla. Silti koko ajan kaihertaa se, että olenkohan tarpeeksi hyvä, ja hirveästi pitäisi muka koko ajan olla keräämässä  tietoa, että pärjäisi.

Tuntuu, etten uskalla kirjoittaa sanaakaan miettimättä, että rustaan typeriä kommentteja: itsestäänselvyyksiä ja yksinkertaisuuksia. Äidistä on niin arkaa kirjoittaa. Sitä on niin kipeän vaikea hyväksyä. En oikein tiedä, mitä ajatella kuolemasta. Luultavasti olen vielä liian herkässä tilassa analysoimaan ko. kysymystä. Jotenkin en pysty hahmottamaan kokonaisuutta. 

Ajatteleminenkin ahdistaa. Toivottavasti pystyn käsittelemään tuota aihetta hieman myöhemmin. Tilanne on jo siinäkin mielessä mielenkiintoinen, etten pysty muodostamaan edes minkäänlaista kehikkoa...mielessäni on vain tyhjiä ajatuksia.

Ihan kuin pakenisin jotain. Niin kai minä todellisuudessa teenkin. Täytynee yrittää kertoilla noista tuntemuksista silloin tällöin, etten sulkeutuisi ja lukkiutuisi aivan kokonaan. Haluanhan minä kuitenkin taas saavuttaa mielenrauhan.