Miten voi kotonaan tuntea olonsa näin vieraaksi, ihan kuin en enää kuuluisi joukkoon. Haluaisin kyllä niin kovasti, mutta ei jotenkin onnistu. Tuntuu, kuin minua ei enää pidettäisi täysivaltaisena perheenjäsenenä. Onko tämä sitten sitä aikuistumisen tuskaa, en tiedä.

Ymmärrän kyllä, etten enää ole niin lapsi, tarkoitan, että minun on elettävä jo puoliksi omaa elämääni. Asunhan minä jo enemmän poikaystäväni kuin perheeni kanssa. Silti on niin haikea olo: jotenkin petturimainen, niin kuin olisin hylännyt jotain ja nyt saan kärsiä siitä. Syyllinen olo, vähän kuin tekisin jotain kiellettyä.

Mutta herranen aika, minähän olen jo aikuinen ihminen, eikä minun pitäisi niin kovasti yrittää miellyttää vanhempiani. Kyllä he pärjäävät, ovathan he selvinneet elämässään tähänkin asti. Järki sanoo, että turhaan minä murehdin. Pitäisi vain ajatella omaa elämäänsä ja onneansa eikä muiden, edes perheen, vuoksi pilata varhaista aikuisikäänsä.

Vähän kuitenkin pelottaa, nyt kun tunnen irtautuvani perhesiteistä vähän erilleen. Olenko minä valmis huolehtimaan itsestäni? Osaanko ottaa vastuun elämästäni? 

Pelottaa, että minulta menee identiteetti seurustelun takia. Ihan kuin muuttuisin koko ajan yhä vaan tasaisemmaksi ja tylsemmäksi. Niin kuin minulta katoaisi luonnollinen elinvoimani. Ei tämä tasapaksuus välttämättä seurustelusta johdu, sillä minulla on ollut nyt muutenkin liian vähän virikkeitä. En ole tehnyt mitään radikaalia ja omalla tavallaan luovaa työtä. Kaipaan tosihaasteita.